Oheinen jakso selvittää tilanteen USA:ssa. AKC on kattojärjestö, jolla ei ole aivan samanlaista roolia, kuin Suomen Kennelliitolla. Rotujärjestöt hoitavat monia sellaisia tehtäviä, joita Suomessa hoitaa Kennelliitto. AKC:llä ei myöskään ole käytössä kaikkia rotujärjestöjä koskevaa yhtenäistä toimintatapaa tai jalostusohjeistoa, vaan jokainen rotujärjestö toimii omien periaatteidensa mukaan. Jalostustoiminta ja koirien kasvattaminen on hyvin erilaista, verattuna esimerkiksi edistykselliseen kotimaahaamme, jossa Suomen Kennelliiton jalostusosaston kehittelemä ”Rotukohtainen Jalostuksen Tavoiteohjelma” ja PeViSa-ohjelmat ovat olleet monen rodun arkipäivää jo yli kaksikymmentä vuotta. Nyt, kun vielä olemme rotujärjestöissä uudistamassa rotujemme JTO:t ajantasalle ja saamassa kaikki rodut kartoituksen piiriin, olemme myös joutuneet ottamaan kantaa artikkelissa esitettyihin asioihin ja sitä kautta perehtyneet rotujemme ongelmiin syvemmin. Suomalaiset kasvattajat ja kennelnimen haltijat ovat myös kasvttajan perus-, useat myös jatkokurssien käyneitä ja allekirjoittaneet kasvattajasitoumuksen ja käyttävät SKL:n sopimuskaavakkeita myydessään, sijoittaessaan ja luovuttaessaan pentuja/koiria. Suomen Kennelliitto on myös järjestänyt rotujärjestöjen jalostusneuvojille vuosittain erilaisia koulutustilaisuuksia ja kursseja. Saamme olla tällaisista mahdollisuuksista erittäin tyytyväisiä. Suomalainen kennelväki on kansainvälisestikin ottaen hyvin koulutettua ja asiantuntevaa väkeä.

AKC, kuten esim. USA, on hallitseva organisaatio, jolla on perustavaa laatua olevia menettelytapoja ja “lakeja”. Rotujärjestöillä, kuten USA:n osavaltioilla, on taas omia sääntöjä, jotka ovat voimassa vain niiden rajojen sisällä tai alueella. Rotujärjestöjen toimintatapojen täytyy olla sopusoinnussa AKC:n toimintatapojen kanssa. Perinteisesti rotujärjestöjen päätehtävät ovat olleet rotumääritelmien ajantasaistaminen, alueellisten ja kansallisten erikoisnäyttelyjen ja kokeiden organisointi, ja mahdollisesti vuosittaisten palkintojen luovuttaminen. Näiden minimaalisten tehtävien ohessa, rotujärjestöjen toiminnan ja palvelujen laatu vaihtelee rajusti rotujen kesken. Monet järjestävät ulkomuototuomareille seminaareja, laativat harrastajille rotuinfoesitteitä ja jakavat ”rescue”-toiminnan yhteystietoja. Lähes kaikki ylläpitävät Internet sivustoja. Monilla rotujärjestöillä on pysyvät jalostus-, terveys- ja eettiset toimikunnat, mutta jälleen niiden taso, laajuus ja asiantuntemus vaihtelee.

Rotujärjestöt uudistavat rotumääritelmiä ja ylläpitävät rotukirjaa ja anovat AKC:ltä rodun ja rotujärjestön hyväksymisen. Vielä rotumääritelmän hyväksymisen jälkeenkin rotujärjestö voi haluta lisäyksiä siihen tai mikäli katsotaan välttämättömäksi, myös muutoksia siihen. Rotumääritelmän kehittelyn aikana rotujärjestö käyttää suunnatonta valtaa rodun geneettistä tulevaisuutta silmälläpitäen. Joissain tapauksissa, rotumääritelmä vaatii koiralta sellaisia fyysisiä ominaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa elinmahdollisuuksien kanssa. Esimerkiksi brakykefaaliset (lyhytkalloisuus) piirteet altistavat koiran hengitysvaikeuksille, timantin malliset silmät entropionille ja/tai ektropionille, liiallinen ryppynahkaisuus kostealle dermatiitille ja liiallinen koko yhdistyneenä syvään rintakehään altistaa vatsalaukun kiertymälle. Monissa tapauksissa rotumääritelmät on laadittu kauan ennen kuin näiden fyysisten ominaisuuksien ja terveysongelmien yhteys tiedettiin. Tällaiset piirteet liittyvät niin vahvasti rotutyyppiin, että kasvattajat ja rotujärjestöt valitsevat mielummin niiden säilyttämisen, vaikka niiden yhteys vikoihin tiedetäänkin. Koska rotujärjestöllä on yksinomainen oikeus rotumääritelmään, vain se voi edesauttaa rotumääritelmän muutosprosessissa ja samalla rodun olemuksen/rotutyypin muutoksissa ja ohjata palkitsemaan terverakenteisempia, mutta vähemmän perinteistä tyyppiä olevia yksilöitä. Melkein kaikissa tapauksissa missä tyyppi ja terveys ovat olleet ristiriidassa, rotujärjestöt ovat mieluummin valinneet tyypin etusijalle. Seuraukset ovat päivänselviä!

Rotumääritelmien hylkäävät virheet vaikuttavat myös rodun geneettiseen terveyteen. AKC:llä on useita hylkääviä virheitä, jotka koskevat kaikkia rotuja. Mahdollisesti tunnetuin on kryptorkismi (tilanne, jossa yksi tai molemmat kivekset eivät ole laskeutuneet kivespusseihin). Tämä vika on vähemmän haitallinen koiran terveydelle, kuin monet muut paljon vakavammat viat, joiden periytyvyyskin on suurempi. Koirien yleispätevällä hylkäämisellä on kyseenalainen vaikutus millekään rodulle. Useat rotujärjestöt ovat esittäneet monia muitakin hylkäämisperusteita, yleensä piirteiden katsotaan slloin olevan erittäin epätyypillisiä rodulle. Yleisesti hylkäämisen aiheuttaa tietyn korkeuden tai painon alittaminen tai ylittäminen, poikkeava silmän tai turkin väri tai väärä turkin laatu. Koirat joilla on hylkäävä virhe eivät voi osallistua koiranäyttelyihin, mutta voivat kilpailla muilla koiraharrastuksen alueilla. Kieltämällä näiden koirien osallistumisen näyttelyihin, rotujärjestöt toivovat näin estävänsä näiden koirien jalostuskäytön ja ominaisuuden esiintymisen kannassa. Koirien, joilla on mielivaltaisesti keksitty esteettinen virhe, poistaminen jalostuspopulaatiosta voi aiheuttaa enemmän harmia, kuin hyötyä, varsinkin tapauksissa, joissa rodulla on rajoitettu jalostusvaranto, ja tilanteessa, jossa hylkäävällä virheellä on suuri periytyvyys.

Tietämättömyys ominaisuuden perinnöllisyydestä voi aiheuttaa epäloogisia ja haitallisia hylkäämisperusteita. Eräs esimerkki on ”boston”-värinen tanskandoggi. Nämä koirat ovat mustia ja niillä on ”irlanninkirjavuuden” merkit: valkoiset jalat, hännän pää, kuono ja kaulus, kuten on tyypillisen värisellä bostonterrierillä. Tämä väri oli hylkäävien värien listassa siitä lähtien, kun AKC hyväksyi rotumääritelmän. Kuitenkin varteenotettavat kasvattajat, jotka halusivat ”harlekiini”-värisiä tanskandoggeja jatkoivat bostonien jalostuskäyttöä. Harlekiinin ja harlekiinin välisissä parituksissa saadaan keskimäärin yhtä paljon harlekiineja, merlejä (hylkäävä väri), valkoisia (hylkäävä väri) ja bostoneita (hylkäävä väri). Lisäksi kaikista syntyneistä harlekiineista vain noin puolella on näyttelykoiralle vaadittava väritys. Siten suurin osa koirista, jotka ovat täysin hyväksytyn väristen vanhempien jälkeläisiä hylätään näyttelykehässä siksi, että hyväksyttyjen värigeenien yhdistelmä muodostaa hylätyn värikombinaation tällä rodulla. Nämä ”bostonin” väriset koirat saattoivat olla muilta ominaisuuksiltaan niin korkealaatuisia, että niitä juuri siksi haettiin jalostuskäyttöön harlekiinien kanssa. Tätä tehtiin myös siksi, että ”bostonin” ja harlekiinin jälkeläisistä tulee keskimäärin enemmän hyväksytyn värisiä, kuin kahden harlekiinin välisissä parituksissa. Valitettavasti, koska bostonit olivat näyttelykiellossa, niiden todellista laatua ei voitu koskaan todeta valionarvojen muodossa. Monille harrastajille oli päivänselvää, että diskvalifiointi oli järjetöntä. Lopulta vuonna 1996, kun oli todistettu tämän väristen koirien tärkeys harlekiinijalostuksessa, Amerikan Tanskandoggi Klubi äänesti rotumääritelmän muutoksen puolesta, jolloin bostonväritys (nykyään nimellä ”mantteli”) hyväksyttiin tanskandoggeille.

Rotumääritelmän muutokset ovat rotujärjestön yksi suurimmista vastuualueista, koska on myös tunnettava perinnöllisyyden mekanismit. Valitettavasti kaikki rotujärjestöt eivät ole ilmaisseet sellaista kykyä, että voisivat hyväksyä perinnöllisyyden mekanismit tärkeämmäksi, kuin perinteen. Toisten rotujen kohdalla hylkäyspäätökset on toimeenpantu, kun on todetty yhteys tunnetun terveysongelman ja ominaisuuden välillä. Vuonna 1979 AKC:hen rekisteröitiin ”valkoinen” dobermanni. Hän oli todella huomiotaherättävän näköinen, vaalean kermanvärinen turkki, läpikuultavat siniset silmät ja vaaleanpunainen kirsu ja silmäluomet. Hänen jälkeläisensä risteytettiin keskenään, jolloin syntyi lisää samanvärisiä koiria. Nämä komeat eläimet herättivät paljon kiinnostusta, mutta olivat ilmeisesti tyrosinaasi positiivisia albiinoja. Koirien katsottiin olevan rodulle epätyypillisiä, mutta kun albinismiin voi liittyä myös terveysongelmia, erityisesti herkkyyttä ultraviolettisäteilylle, ei pelkästään tyydytty hylkäämiseen, vaan Amerikan Dobermanninpinseri Klubi päätyi AKC:n myötävaikutuksella kehittämään ohjelman, jossa mahdollinen albinismigeeni voitaisiin identifioida myös rekisterinumerossa. Albinismi geeniä kantavat koirat saavat rekisterinumeronsa yhteyteen Z-merkinnän.

Rotumääritelmän valvonnan lisäksi useimmat rotujärjestöt järjestävät kansallisia tai alueellisia erikoisnäyttelyitä rodulleen. Useat järjestöt tuhlaavat varoja ylenpalttisiin palkintoihin, joita voittajat tuskin jaksavat kantaa kotiinsa. Voittaminen on niin tärkeää ja arvoa korottavaa ja komeat palkinnot vain lisäävät arvostusta. Amerikan Saluki Kerho taas on jo vuosia sitten luopunut valtavista palkinnoista ja luovuttaa vain pienen muiston voittajille. Sen sijaan palkintoihin aiotut varat luovutetaan rotunsa parhaan nimeä kantavana koirien yleishyödylliselle järjestölle tai terveystutkimukseen.

Koulutus
Erikoisnäyttely voi olla paljon muutakin, kuin vain koiren näyttelytilaisuus. Koskaan muulloin ei niin moni rodun kasvattaja ja omistaja ole kokoontunut yhtä aikaa samaan paikkaan. Vaikka epävirallinen sosiaalinen toiminta on keskeinen osa-alue tällaisissa tapaamisissa, monet rotujärjestöt tekevät paljon enemmän, kuin järjestävät komean illallisen, palkintojen luovutustilaisuuden ja juhlat. Monet rotujärjestöt organisoivat myös mahdollisuuksia koulutustapahtumiin näissä tilaisuuksissa, vaikka useimmat käsittelevätkin todennäköisemmin ulkomuoto- ja näyttelyarvosteluasioita, kuin terveysasioita. Nämä rajoittuvat usein lyhyeen seminaariin, jonka saattaa aikataulultaan olla samanaikaisesti muiden tapahtumien kanssa. Seminaarit ovat erittäin tärkeitä, mutta niitä voitaisiin täydentää ”julisteilla”, samaan tapaan kuin monissa tieteilijöiden ja tutkijoiden kokoontumisissa. Julisteissa olisi kysymys tai ongelma, joka esitetään ja selvitetään yksinkertaisesti kuvin ja tekstein, ja kiinnitetään siten, että asiasta kiinnostuneet saisivat itse käydä lueskelemassa niitä omaan tahtiinsa ja oman halunsa mukaisesti. Julisteet voisivat käsitellä monia eri asioita ja ne voitaisiin myös käsitellä koko päivän kestävänä istuntona siten, että tietyn asian ja alan asiantuntija kertoisi oman alansa asioista ja vastaisi yleisön kysymyksiin tiettyinä aikoina päivän mittaan. Samalla voitaisiin myös tehdä joukkoterveystarkastuksia, kuten silmä- ja polvitarkastuksia, sydämen kuuntelua stetoskoopilla tai voitaisiin ottaa DNA-näytteitä. Näihin tapahtumiin pitäisi kuitenkin varata kosolti aikaa, sillä mikäli vaihtoehtoina olisivat joko juhlat tai koulutustilaisuus, valitettavasti useat tuntuvat mieluummin valitsevan ne juhlat.

Viime vuosina monet rotujärjestöt ovat perustaneet terveys/jalostuskomiteoita, joiden onnistuminen tehtävässään riippuu monista asioista. Isommilla järjestöillä on suurempi jäsenmäärä, joista valita koulutettuja ja asialle vihkiytyneitä jäseniä. Monet järjestöt toimivat kuitenkin vielä sellaisen suljetun periaatteen mukaan, että mahdollisen uuden jäsenen täytyy saada ”suosituksia” vanhoilta jäseniltä, päästäkseen täysjäseneksi. Tällaiset järjestöt muistuttavat enemmänkin ”ompeluseuroja”, ja jäsenyys heijastelee usein sitä kuka kenestäkin pitää, eikä sitä, miten joku voisi auttaa rodun ongelmissa. Koska todellinen kyvykkyys ja asiantuntemus eivät aina kulje käsikädessä henkilökohtaisen suosion kanssa, monien kokeneiden henkilöiden jäsenyyttä ei edes hyväksytä tällaisiin järjestöihin. Valitettavasti järjestöpolitiikka ei kiinnosta kaikkia, ja joskus ne jotka ovat järjestön johtoportaassa, ovatkin enemmän kiinnostuneita nimenomaan johtajuudesta, eivätkä välttämättä rodusta ja sen tilanteesta. Kennelpoliittiset asiat käyvät kuumina kaikissa roduissa, rotujärjestön hallinta on samalla rodun ja rotumääritelmän hallintaa ja loppujen lopuksi rodun tulevaisuuden hallintaa. Siten pienten rotujärjestöjen mahdollisuus muodostaa vahvoja terveystoimikuntia on, joko rodun pienen lukumäärän tai juuri edellä mainitun poissulkemismenettelyjen takia, huomattavasti vaikeampaa, kuin suurijäsenisten järjestöjen. On olemassa käsite, ehkäpä ilman tietopohjaa, mutta sisältäen kuitenkin totuuden siemenen, että jotkut koirakerhojen jäsenet ovat ihmissuhdetaidoiltaan kykenemättömiä, mutta saatuaan luottamustehtäviä saavat niitä kokemuksia, joita muuten eivät saisi. Ajan kanssa sellaiset henkilöt pääsevät etenemään seuran tominnassa vähäpätöisempien luottamustehtävien kautta aina ylemmäksi. Tässä tapahtuu hieman samalla lailla, kuin kanadalaisen sosiologin Dr. Laurence Johnston Peterin teoriassa, että byrokraatti ylennetään työpaikallaan osoitettuaan pätevyytensä edellisessä tehtävässään. Ylennyttyään virka-asemassa häntä on hyvin vaikeaa ”uudelleen alentaa” tai erottaa, mikäli hän osoittautuukin epäpäteväksi uudessa työssään.

Ensimmäinen seikka, jonka rodun terveys- ja jalostustoimikunta kohtaa on rodun terveysongelmien määrittely. Tämä asia ei ole aivan niin yksinkertainen, kuin miltä näyttää. Kasvattajilla voi olla ”tuntemuksia” siitä, mitä ongelmia voisi olla. Nämä perustuvat usein henkilökohtaisiin kokemuksiin ja vanhoihin eri kasvattajilta kuultuihin kertomuksiin. Vaikeudeksi muodostuukin päätellä ovatko nämä ongelmat rotukohtaisia vaiko kaikille roduille yhteisiä. Esimerkiksi kasvattaja voisi kertoa kymmenestä koirasta, jotka viimeisten kolmen vuoden kuluessa ovat kuolleet nuorella iällä, jolloin tämä seikka saattaisi herättää ajatuksen, että rodulla on ongelma. Mutta ehkäpä näitä varhaiskuolemia ei kuitenkaan ole sen enempää, kuin mitä useimmissa muissakin roduissa voidaan todeta. Suurin ongelma on kuitenkin se, että kasvattaja on 95%:sti yhteydessä muiden saman rodun harrastajien kanssa, eikä siten tule kuulleeksi samanlaisista tapahtumista toisen rodun kohdalla. Tämä aiheuttaa tiettyä vinoutumista, kun tehdään rotukohtaisia terveystutkimuksia.

Vaikka on epärealistista olettaa rotujärjestöjen omaavan riittävästi asiantuntemusta johtaa tilastollisesti
oikeanlaisia ja vääristelemättömiä terveystutkimuksia, niiltä kuitenkin vaaditaan vastuuta näistä. Jotkut ovat kyenneet käymään käsiksi näihin paremmin, kuin toiset. Suurin este rotujärjestön tutkimuksien tekoon, on kasvattajien epäluottamus, sillä tietojen kerääjät ja tilastoijat ovat usein kanssakilpailijoita kasvatustyössä. Vaikka terveystietojen salaaminen voi tuntua pikkumaiselta ja epärehelliseltä, täytyy muistaa, että monilla kasvattajilla on takanaan elinikäinen kova työ, opiskelu, raha ja tunne sijoitettuna omaan koiralinjaansa. He pelkäävät, että ollessaan ainoita, jotka informoivat näistä ongelmista, ovat he myös ainoita joiden koirat leimataan sairaiksi. Tällainen voisi tehokkaasti syrjäyttää sen koiralinjan, jolle he ovat omistaneet koko elämänsä. Suosituissa roduissa saadaankin paljon informaatiota yksityisiltä koiranomistajilta. Toisissa roduissa panostetaan vahvasti sairaaksi todettujen koirien anonymiteettiin. Esimerkiksi salukien terveystoimikunta kehitti systeemin, jossa koiran tiedot ja terveystiedot lähetetään eri kirjekuorissa puolueettoman henkilön kautta, jolloin tilastoa tekevät ihmiset eivät koskaan saa tietää mikä koira ja mikä tulos kuuluvat yhteen. Terveystoimikunnan jäsenet eivät myöskään pääse tunnistamaan sairaita koiria, tämä suljettu tietokanta on kuitenkin myöhemmin käytettävissä analyysien teossa.

Eettiset säännöt
Useimmilla rotujärjestöillä on myös eettinen toimikunta, jonka tehtävänä on laatia säännöt, ylläpitää ohjeistoa ja ohjata eettiseen kasvatustyöhön. Sellaisilla säännöillä on erilaisin nimikkeitä, kuten ”Ohjeita Vastuuntuntoiselle Koiranomistajalle”, ”Kasvattajan Ohjesääntö”, Eettiset Toimenpiteet”, ”Eettisiä Ohjeita”, ”Kasvattajan Ohjelma” ja ”Jalostussuosituksia”. Vaikka nimikkeet vaihtelevat, rotujärjestöjen eettiset ohjeet ovat yleensä hyvin pintapuolisia, eivätkä sisällä kovinkaan sitovia ohjeita rodun geneettisen terveyden edistämiseksi. Toiset ohjeet eivät kerro sanallakaan näistä, kun taas toisissa ohjeissa on listattu kaikki mahdolliset sairaudet ja minkälaisia tutkimuksia vaaditaan.

Rotujärjestöillä on usein vaikeita sisäisiä kennelpoliittisia vaikeuksia perustaessaan eettisiä komiteoita, siksi toisille roduille ei ole vielä voitu tällaista toimikuntaa perustaa. Joillakin järjestöillä on viralliset neuvostot, mutta ne pidetään visusti piilossa ja siten myös poissa mielestä. Eräissä rotujärjestöissä eettisten neuvostojen toiminta on tehty tyhjäksi ja niiden suunnitelmat on pilattu, johtuen menestyneiden ja voimakkaiden kasvattajapersoonallisuuksien painostuksesta sekä heidän mielipiteistään. Kun menestynyt monien valioiden kasvattaja kieltäytyy terveystutkimuksista, on järjestö usein voimaton viemään päätökseen terveystutkimusvaatimuksensa. Sellaisissa tapauksissa tutkimusten lisämääreiksi tulee ”suositellaan”, ”rohkaistaan” tai ”pitäisi harkita”.

On kuitenkin monia rotujärjestöjä, jotka todella vaativat tiettyjä terveystutkimuksia ja kirjoittavat eettisiin sääntöihinsä niiden pakollisuuden. Useimmat mainitsevat OFA:n (Orthopedic Foundation for Animals), muttei mitään muita, kuten CERF (Canine Eye Registration Foundation). Tämä on askel oikeaan suuntaan, mutta mitään konkreettisia toimenpiteitä, kuten järjestöstä erottamista tai muita rankaisutoimenpiteitä ei kuitenkaan olla tehty, mikäli menestynyt kasvattaja ei säännöistä huolimatta kuitenkaan tarkistuta jalostuskoiriaan.

Ollakseemme oikeudenmukaisia, on hyvin vaikea riitaisessa järjestössä ryhtyä pakkotoimenpiteillä saamaan kasvattajia tarkistuttamaan koiriaan ilman, että se johtaisi oikeusprosesseihin. Ajatelkaa sitä oikeudenkäyntiä mikä seuraisi, kun menestynyttä (yleensä varakasta) kasvattajaa julkisesti moitittaisiin, kun hän ei toimikaan rotujärjestön eettisten ohjeiden mukaisesti. Jos on rotumääritelmän sanamuodon, pilkun paikan tai oikeakielisyyden muuttaminen vaikeaa, ajatelkaa kuinka vaikeaa terveys/jaostustoimikunnan ja eettisen toimikunnan olisi yhdessä laatia terveystutkimusohjeet, jotka soveltuisivat kyseiselle rodulle ja jonka kaikki hyväksyisivät.

Vastaus pulmaan on jäsenistön koulutus. Huippukoirien mainoksiin tulee liittää myös niiden terveystulokset. Rotulehdissä tulisi olla artikkeleja, jotka kyseenalaistavat pennun hankinnan kasvattajalta, joka laiminlyö terveystutkimukset. Demokratiassa vapaa markkinatalous käyttää muutosvoimia, käräjöinnin hinta estäisi muutoin tällaisen menettelyn. Pentuja ostava joukko on vihdoin huomaamassa perinnöllisesti heikkojen koirien ongelmat. Osavaltiot ovat säätämässä lakeja korvausvelvollisuudesta, jos pennuissa esiintyy perinnöllisiä vikoja, tarttuvia tauteja tai jos kasvattaja laiminlyö sovittujen asiapapereiden luovutuksen. AKC tunnetaan jo nyt ”sairaiden koirien rekisterinä”. Jokaisen rotujärjestön yritys kohottautua tämän yleisen käsityksen yläpuolelle viestittää, että ”Ethän sinä halua hankkia tuon toisen rodun yksilöä, niillähän on paljon terveysongelmia”. Yksittäiset kasvattajat voivat lisätä oman rotunsa pentukysyntää antamalla oikeaa tietoa terveistä koirista monen sukupolven ajalta.

Rahan voima
Geenitestien kehittäminen on kallis ja aikaa vievä prosessi. Usein sama sairaus kahdella eri rodulla johtuu mutaatiosta genomin eri kohdassa. Tästä syystä tarvitaan rotukohtaisia testejä. AKC:n ”Koirien Terveys Säätiön” (AKC Canine Health Foundation, CHF) perustamisen jälkeen, yksittäiset koirajärjestöt ovat voineet kerätä rahaa terveystutkimuksia varten ja osoittaa nämä säätiön valvomien tutkimushankkeiden käyttöön. Säätiön tutkimusten etuina on niiden kyky ohjata ja arvioida tutkimusehdotuksia, paikantaa ja palkata asiantuntijoita tiedekunnista, valvoa ja jatkaa tutkimusprojekteja ja estää päällekäiset toiminnat, siten säästäen rahaa.

DNA-näytteiden otto
Vielä tärkeämpää, kuin raha on tutkimusmateriaalin kerääminen, jota tarvitaan tutkimusten eteenpäin viemiseksi ja tässä yksittäiset kasvattajat ja rotujärjestöt voivat antaa välttämätöntä ja korvaamatonta apuaan. Ilman veri- ja poskisolunäytteitä, joiden mukana kulkee myös totuudenmukaiset ja asiaankuuluvat sukutaulutiedot, perinnöllisyystutkimus ei voi edistyä. Näillä tiedoilla voidaan kehittää erilaisia testejä, jotta kasvattajilla olisi mahdollisuus tehdä oikeita ja vastuullisia jalostusvalintoja, ja siten korjata tiettyjä terveysongelmia, joista koiramme kärsivät.

Sarjan kirjoittajat esittävät, että rotujärjestöt perehtyisivät oman rotunsa perinnöllisiin sairauksiin ja laatisuvat yksityiskohtaisen tutkimuskäytännön, joka olisi pakollinen kaikille rotujärjestön jäsenten koirille ja heidän kasvateilleen. AKC:n Koirien Terveys Säätiö avustaa heitä tässä tehtävässä. Lisäksi ehdotamme, että eettiset säännöt sisältäisivät myös lauseen: ”Mainostaessaan urosta, narttua tai pentua, missä tahansa julkaisussa, jäsen liittää siihen myös kyseiselle koiralle ja sen vanhemmille tehtyjen terveystutkimusten tulokset.” Sellaiset pakoitteet ovat rotujärjestöjen etuoikeus ja vain niillä on riittävästi voimaa ja valtaa korjata tämänhetkinen pelottava tilanne, joka johtuu rotujen heikosta perinnöllisestä terveydestä. Vastuu terveystutkimusten vaatimisesta on puhtaasti rotujärjestöjen harteilla. Haaste on annettu, ovatko rotujärjestöt valmiita vastaamaan haasteeseen?

sivun alkuun