(back to Old Stories)

Siperianhusky on liikunnaltaan kestävä koira, jonka ravi on voimakasta ja kevyttä. Rungon mittasuhteet tekevät sitä tehokkaan ravaajan ja laukkaajan. Sitä voisi myös kuvailla ”kestävyyslaukkaajaksi”.

Valitettavasti käsitys siperianhuskyn tehokkaista liikkeistä, jotka koiralla alkuperäistä käyttötarkoitustaan varten tulee olla, on näyttelykehän rajoitusten pakottamana muuttunut. Ongelmana on, että muuttuneen käsityksen mukaisesti yhä yleisimmin hyväksytään perusperiaatteeltaan vääränlainen ”lentävä ravi”.

Siperianhuskyn rotumääritelmä on jo alunalkujaan laadittu kuvaamaan tehokasta liikkujaa, sitkeää käyttökoiraa, ei näyttelyissä menestyjää, siksi erityispiirteiden korostaminen on ollut taka-alalla ja on keskitytty olennaiseen. Määritelmässä vaaditaan voiman, nopeuden ja kestävyyden tasapainoa. Nämä kolme sanaa ovat elintärkeitä arvioitaessa koiran liikuntaa, joka on mittasuhteiden ja kulmausten lisäksi siperianhuskyn tärkein ominaisuus.

On myös muistettava, että koira tulisi näyttelykehässä esittää talutin löysänä, sillä kireä talutin muuttaa hyvinkin liikkuvan koiran liikkeet epätyypillisiksi, kaulan noustessa epäluonnolliseen asentoon. Koiran ravatessa kaulan tulee ojentautua viistosti eteenpäin. Jotta pystyttäisiin havaitsemaan rodulle väärä liikuntamuoto, ”lentävä ravi”, on kiinnitettävä huomio kolmeen asiaan:

1. Etu- ja takaraajan korkeus maasta niiden ollessa ulottuvuudeltaan maksimissaan.
2. Kohta, johon raaja osuu maahan suhteessa runkoon.
3. Aika, jonka raaja on kosketuksessa maahan.

Virheellisessä lentävässä ravissa koiran eturaaja ulottuu kirsun eteen ja raaja nousee korkealle. Takaraaja nousee vastaavasti ylös, korkeammalle kuin vastapuolen kinner. Kohta, jossa raaja osuu maahan, on virheellinen. Eturaaja, joka täysin ojentuneena ulottui pitkälle koiran eteen, osuukin yllättäen maahan vasta ollessaan olkapään kohdalla ja on hyvin pian taas irti maasta. Kun takaraaja, joka korkealle noustessaan oli antanut kuvan ”voimakkaasta työnnöstä”, kiertyy koiran alle, osuu se maahan kintereen ollessa hädin tuskin kohtisuorassa maahan nähden. Tämä antaa hyvin virheellisen kuvan ”eturaajojen pitkästä askeleesta ja takaraajojen hyvästä työnnöstä”. Ne, joita virheellinen ”lentävä ravi” erehdyttää, huomioivat ainoastaan pisimmän ulottuvuuden raajan ollessa ojennettuina. He eivät ajattele rotumääritelmän vaatimusta voimasta. Edellä kuvattu koira ei kulje tehokkaasti ja voimakkaasti eteenpäin vaan ”leijuu” paikasta toiseen. Kun liikunnasta puuttu voima se ei ole taloudellista.

Moitteettomasti liikkuva siperianhusky toimii seuraavasti: Liikkeen alussa pää ja kaula ojentautuvat eteenpäin, siirtäen painopistettä hieman etuosan ohi. Etuosa liikkuu eteenpäin ja ojennettu eturaaja osuu maahan juuri koiran kirsun alapuolella. Eturaajan koskettaessa maata kohdistuu siihen hyvin vähän iskua tai tärähdystä. Koiran etuosa siirtyy eteenpäin eturaajan muodostaman vipuvarren kautta. Samanlainen dynamiikka toimii takaosassa. Takaraaja liikkuu eteenpäin osuen maahan suurinpiirtein koiran rungon keskivaiheilla, ja takaosa siirtyy vastaavasti lantion ja takaraajan muodostaman vipuvarren kautta eteenpäin. Jotta siperianhuskyn liikkeet olisivat voimakkaat, tehokkaat ja maata peittävät, pitäisi raajojen olla pitempään kosketuksissa maahan kuin ilmassa, sillä kuten soutamisessa, ovat airojen vedot venettä eteenpäin vievä voima, ei airojen kosketus veteen.

Tämä on tärkeää muistaa.

Kun kysymyksessä on ”lentävä ravaaja”, on koiran lapa huonosti kulmautunut, olkavarsi on lyhyt kehittäen vähemmän voimaa etuosan vipuvarteen. Raaja heilahtaa hyvin eteenpäin mutta raajaa käytetään vain tasapainottamaan liikettä, kun voima tulee vastapuolen takaraajan kautta.

Siperianhuskyn rotumääritelmän vaatima nopeus riippuu siitä, miten paljon maatapeittävyyttä toistuva liike saa aikaan. Hyvin kulmautuneella koiralla on suurempi maatapeittävyys kuin ”lentävällä ravaajalla”, jonka aika menee tasapainoilemiseen. Oikeiden mittasuhteiden välttämättömyys on tässä mainittava, sillä muutoin hyvin rakentunut siperianhusky, jolla on säkäkorkeuteen nähden liian lyhyet raajat, saattaa kompensoida tätä lyhytraajaisuuttaan lyhentämällä askelpituutta. Eturaaja ainoastaan liikkuu eteenpäin ja koko voima tulee takaosasta. Vastaavasti koira, joka on rungoltaan liian pitkä, saattaa liikkua ainoastaan etuosallaan ja takaosa liukuu perässä.

Kestävyys on lopputulos tehokkaasta liikunnasta. Koira, joka käyttää hyvin kulmautunutta ja mittasuhteiltaan oikeaa kehoaan asianmuakisesti kuluttaa vähän energiaa liikkuessaan paikasta toiseen ja kykenee siksi ravaamaan tunnista toiseen. Kaulan ojentuessa eteen koira pystyy tasapainottamaan liikettä ja käyttämään lapojaan paremmin sekä peittämään enemmän maata jokaisella askeleella. Oikein rakentunut siperianhusky ilmentää sitä liikunnan sulavuutta, vaivattomuutta ja luonnollisuutta, jota sen villit sukulaisetkin luonnossa.

Rodun kotimaassa USAssa on näyttelykehissä tänä päivänä ongelmana, että ulkomuototuomarit eivät enää osaa tulkita liikunnan merkitystä oikein ja ”lentävä ravi” on vallitsevasti hyväksytty. Samaan aikaan rodun erityispiirteistä mm. pään mallista ja ilmeestä on muodostunut tärkein rodun arvostelu-peruste.

Tämä on johtanut rodun rakenteen muuttumiseen. Siperianhuskypiireissä puhutaan ”lyhyt-geenistä”. Tämä ei varsinaisesti ole yksi geeni, vaan perintötekijöiden summautuminen lyhyen suuntaan. Pyritään lyhyempään kuono-osaan, jotta saataisiin aikaan ”sievempi” pää. Parin sukupolven kuluessa myös kaula lyhenee, sitten olkavarsi ja lopulta myös välikämmen ”katoaa”. Lopputuloksena on sievä pieni koira, joka pomppii eteenpäin sievillä pyöreillä kissan-tassuillaan.

sivun alkuun